Kirsi Haapala kirjoitti
Beigbederin innoittamana tuotemerkeistä. Päätin itsekin listata mitä tuotemerkkejä tästä koneen äärestä on silmäyksellä nähtävissä (täytyy laittaa valot päälle, muuten en näe mitään. Tapanani on istua hämärässä, etenkin kun illat pimenevät yhä aikaisemmin enkä saa aikaiseksi kävellä valonkatkaisijalle, joka on huoneen toisella puolella).
Sitten siihen listaani:
Fazer (piano), Mercantil (mappi), Sony Ericson (kännykkä), Walkman (kännykkä), Apple (läppäri), JVC (kaiutin ja cd-soitin), Nissan (mainos Nyt-liitteessä), Leiras (lääkkeet), Geepap (kirjanen), Post-it (ei tarvinne selittää), Jenkki (purkkapussi), Fuji (tyhjä cd), Apple (Mac Mini), Acer (tietokoneen monitori), Panasonic (kamera), Herlitz (luentomuistiinpanovihko), Marimekko (laukku), Blistex (huulirasva), Yamaha (viritinvahvistin), Quicksilver (olkalaukku), Veromoda (paperikassi täynnä vaatteita, menossa Uffiin), Umbro (kenkälaatikko kirjahyllyssä, täynnä kaikkea paperisälää). Jestas.
Kukkahattutätimäisesti kauhistelen. Mainosten stereotypioihin perustuvalle kielelle tulee immuuniksi, samoin ajatukselle että tavarat, roinat ja kamppeet eivät olisikaan kaiken a ja o. Pakko saada! Himo shoppailla! Ihania tavaroita! Mäkin haluan! Mihin katosi aineeton ilo, hyvinvointi joka ei perustu omistamiseen ja romujen hankkimiseen? Tunnen olevani ulkopuolinen, kun en jaksa katsoa samoille juonenkäänteille perustuvia tv-sarjoja vartin välein toistuvine mainospläjäyksineen, enkä ole kiinnostunut siitä, missä kohti säärtä saappaanvarsi kohtaa hameenhelman. Heikkouteni minullakin, tietysti. Mutta peräänkuulutan maalaisjärkeä ja omaa pohdintaa: Ovatko markkinat meitä varten, vai me markkinoita? Ja onko asetelmassa jotain vääristynyttä?